Suojateiden kapeat keskisaarekkeet tuntuvat epämukavilta

Kävelijä on liikenteessä paljas. Meillä ei ole ympärillämme teräskuorta, ei tuhannen kilon painoarvoa eikä törmäystilanteessa aktivoituvaa turvatyynyä.

Tämä paljauden tunne tulee erityisen selväksi, kun liikenneympäristö asettaa kävelijän tilanteeseen, jossa aivan vierestä, vain senttien päästä mylvii ohi moottorien ja teräksen voima.

Astun ratikasta pois Kaisaniemenkadun pysäkillä. Ehdin ensimmäisistä valoista vihreillä, mutta toiset näyttävät punaista. Jään odottamaan kapealle keskisaarekkeelle. Suuret bussit jylistävät varpaiden vierestä, selän takana ratikka jatkaa matkaansa. Seisakkeella jalankulkijoiden joukko seisoo tiiviinä joukkona vieri vieressä.

Kapeat seisakkeet aiheuttavat minussa epämielyttävää mahanpohjatunnetta, erityisesti kun liikkuu lapsen tai lastenvaunujen kanssa. Ehkä siinä on jotain alkukantaista. Kuin mammutti- tai norsulauma rynnisi kummaltakin puolelta ohi, ja siinä puristuksissa keskellä sitä vain täytyy odottaa paikallaan.

Minulle tulee mieleen monta tällaista paikkaa: Apollonkadun ratikkapysäkki Runeberginkadulla, Mannerheimintien Oopperan risteys, Kauppatorin ja Havis Amandan välinen risteys.

Tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja

Mitä tälle sitten voisi tehdä? Jakaa katutilaa oikeudenmukaisemmin ja suunnitella suojatiet paremmin turvaamaan kävelyn viihtyisyys, turvallisuus ja esteettömyys.

Puhtaana miniminä tulee pitää sitä, että keskisaarekkeella mahtuu hyvin odottamaan vuoroaan myös sähköpyörätuolin tai tuplarattaiden kanssa - niin, että myös rattaiden työntäjä mahtuu saarekkeen suojiin.

Tiedämme kävelyn mittavat terveyshyödyt. Jos ja kun Helsingissä halutaan saada enemmän ihmisiä liikkumaan omilla lihaksillaan, tulee kävelyn tuntua kaikkialla helpolta ja huolettomalta, ei norsulauman keskelle jäämiseltä.

Kirjoittajasta