Miten kävely eroaa muista liikennemuodoista?

Liikennesuunnittelussa suunnitellaan reittejä. Reitit piirtyvät kartalle ja reittioppaaseen: asuinkaduilta pääkaduille, lähiöistä keskustaan.

Kulkupelillä liikkuessa merkittyjä teitä pitkin liikkuminen on edellytys. Ei autolla ajeta nurmikon poikki, ei kovin ketterästi polkupyörälläkään. Siispä esimerkiksi auton reitti kadun päästä päähän on kerta toisensa jälkeen sama.

Kävely sen sijaan on orgaanisempi ja joustavampi tapa kulkea.

Kävely on joskus suoraan kadulla etenemistä. Usein se on kuitenkin myös puiston tai sisäpihan kautta oikaisemista, piipahdusta välillä tutkimaan liikkeen ikkunaa tai kadun ylittämistä myös siitä kohdin missä ei varsinaista ylityspaikkaa ole (mikäli sen tulkitsee turvalliseksi).

Tiiviissä kaupunkiympäristössä ja metroasemien läheisyydessä kävelijä yhdistää reittiinsä maanpäällisiä ja maanalaisia sisä- ja ulkoreittejä sään mukaan. Myös viheralueiden ja katujen rajat hämärtyvät kävellessä.

Oikaiseminen sekä sään kannalta parhaan reitin pohdinta on oikeastaan aika iso osa kävelijän reitinmuodostamista, ainakin omassa kävelyssäni.

Liikennesuunnittelun periaatteet nykyisellään eivät kaikin osin tunnista tätä ajattelutapaa. Siinä missä ajoneuvolla reittiä kulkiessa soitetaan tarkasti nuoteista, on kävely usein vapaampaa improvisointia.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun kirjoitimme pian julkaistavia ajatuksia katujen talvikunnossapidosta. Onko siis kävelyn kannalta hyvä soveltaa samaa ajatusta kuin ajoneuvojen - eli että ensimmäisenä juuri tietyt pääreitit huolletaan? Vai pitäisikö kävelyä lähestyä eri tavoin: huolehtia liukkauden ja lumen poistosta ensimmäisenä tiettyjen kohteiden ympäristöstä - vaikkapa joukkoliikenteen pysäkkien, neuvoloiden, päiväkotien ja terveysasemien?

Alueet ja kohteet voivat olla kävelyn kannalta olennaisempi tapa jäsentää liikenteen ajattelua kuin silkat reitit.

Kirjoittajasta